kolme viikkoa sitten;
herään, havahdun vetämään henkeä syvästä mustasta unestani, en ole kotona aviovuoteessamme, enkä liioin tuonpuoleisessa,
tämä on oulun yliopistollisen sairaalan teho-osasto,
ei sillä väliä, ne ovat hänen kasvonsa jotka varsinaisesti rekisteröin,
rakkain hymyilee, silmänsä vetistävät, väittää olevansa iloinen paluustani,
haluaisin sipaista tuota sänkistä poskea ja osoittaa jonkin sortin empatiakykyä, etsin käsiäni ja löydän vain lepositeet - ai, no niinpä tietenkin,,..
taistelemme minut irti lepositeistä, hengityskoneesta, johdoista, piuhoista, kolmantena päivänä kanyylikin irroitetaan,
kylmällä manipulaatiolla vältän M1-lähetteen ja palaan näiden seinien sisään,
kodissamme mikään ei ole kuin ennen, vai onko mikään koskaan ollutkaan sellaista, johon olisi syytä yrittää palata?
tarkoitukseni oli rakentaa häneen kietoutunut elämäni tänne, kun päiviä vaille vuosi takaperin sulhoni kantoi minut kynnyksen yli, olin varma että minäkin voin täyttyä, alkaa käyttäytyä ja kenties vielä jonain tulevista päivistä mä hengittäisin kuin nuo muut tuolla,
mä kyylään niitä ikkunasta päivittäin, perkele, marssivat katuja pitkin kuin suurin ongelma olisi minne olisi sopivaa pudottaa juuri pussitettu pikkupiskin uloste,
kateutta - voisinpa minäkin heivata eloni epämielekkyydet sekajätteiden sekaan,
pois ikkunalta,
peilin eteen,
kuka on tuo tuolla? en minä ainakaan, ja mikäli nyt satunkin olemaan, niin mitä on tuo saasta, joka ympäröi minua; puristaa sisäelimeni ahtaalle ja peittää ne miljoonat pienet luut jotka löysin viime jouluna selästäni, olkapäistäni, polvistani,
häpeän, saatanan läski, jos on elettävä niin en kyllä tällaisena muotopuolena,
lienee askelkin kepeämpi jahka karistan vähän kiloja,
olenhan siinä vielä hyvä? olenhan?
kaipaan sitä tunnetta kun katsoi peiliin ja näky pelotti, kiehtoi ja tuotti sitä
kieroa mielihyvää joka vie muitakin kaltaisiani kohti loppua,
kadun, miten annoin tämän tapahtua itselleni? miten kadotin itseni? kasvatin massaa ja nyt kaiken tämän ihran alle rutistettu psyykkeeni haukkoo epätoivoisena happea,
kolmekymmentä ja kuusi kilogrammaa - paras versio itsestäni, ja nyt kuusi kuukautta myöhemmin kymmenen kiloa suurempana en myöntäisi tätä ruumista omakseni ellen sitä asuttaisi,
liian suuri minulle, täällä kaikuu,
mä en jaksa kantaa tätä,,..
tämän on tullut aika loppua